Kohtalo

Näin tv:ssä Wolrd Food Programmen (wfp) mainoksen. Sen ideana oli laittaa ihmiset miettimään, että mitä jos nämä ihmiset ei oiskaan kuollu. Mitä kaikkea niistä olis tullu? Tämän mainoksen miesääni selitti esim. "Tämän naisen tytär olisi voinut voittaa olympiakultaa, jos tämä nainen ei olisi kuollut nälkään ennen lapsen maailmaan tuloa".

     Siinä on ideaa, toisaalta. Mitä kaikkea olisi voinut tapahtua jos nää ihmiset selviytyis nälänhädästä? Mitä jos nälänhätää ja muita vastaavia asioita ei olis ollenkaan olemassa? Mitä sitte tehtäisiin?

Mä uskon kohtaloon ja haluan uskoa, että joidenkin kohtalo on kuolla nälänhätään, vaikka se raa'alta kuulostaakin. Ei kaikki voi selviytyä vanhoiksi asti. Toki tunnen itteni etuoikeutetuksi, että saan asua Suomessa ja mulla on asiat hyvin. Uskon, että tälle on kuitenki joku tarkotus, että mä teen elämässäni viel jotain suurta ja hienoa. Se ei välttämättä oo maailmalle suurta, mutta mulle se on suurta. 

     Musta tuntuu myös, että ihmiset joita meidän elämiin tulee, ei tuu ihan sattumalta. Mä haluan uskoa, että jokasella ihmisellä meidän elämissä on jonkunlainen tarkotus. Ne joko vaikuttaa hyvällä tai huonolla tavalla meidän elämiin, mutta ehkä se kasvattaa meistä sellasia ihmisiä, millasia meidän kuuluu olla?

     Riskejä ottamalla voi kai vaikuttaa kohtaloonsa. Oon kuullu sellasen sanonnan "Kun poistuu omalta mukavuusalueeltaan, kokee elämänsä parhaat hetket", ehkä just tolloin vaikutetaan kohtaloihin. Otetaan riski ja katotaan mihin sen kanssa päätyy. Jos se ei pääty hyvin, niin siitä vähintäänkin oppii jotain.

     Sanonta "rakkaus tulee kun sitä vähiten odottaa" on mun mielestä totta. Okei, vaikka oon vasta nuori, niin oon huomannu, että jos väkisin yrittä ettiä jotain erityistä ei se toimi. Mun elämässä tähänastisista rakkauksista suurimmat on ollu ne, mitä oon vähiten osannu odottaa. 

Tarkotan myös ystävyysrakkautta. Olin joku aika sitte netissä ja tutustuin yhteen tyttöön ja ajattelin, että joo tää on kans tämmönen, et kysellään vaan kuulumiset ja sit keskustelu hiipuu. Ei se ihan niin menny. Meistä on ainakin mun mielestä tullu tosi hyvät kaverit. Hän kuuntelee mua kaikessa niinkun mäki häntä ja hänen kanssaan on helppo puhua, eikä tarvi ottaa paineita siitä, että pitäiskö tässä vääntää jotain sen suurempaa suhdetta kun ystävyys.

Mun mielestä rakkauden suhteen kannattaa vaan antaa virran viedä eikä murehtia turhaan. Kyllä sä jonkun viellä tapaat, sitten kun on sen aika. 

Mua kiusattiin koulussa ala-asteella ja yläaste ei myöskään ollut mitään mun parasta aikaa, mutta luulen, että niin sen piti mennä. Opin vähän tajuamaan, että miten tässä maailmassa vois pärjätä.

     Otin riskin kun muutin kauhajoelle vuosi sitten. Lähin kohti tuntematonta ilman kavereita, yksin. Siitä tuli yks mun elämän parhaimmista vuosista. Tapasin paljon ihania ihmisiä, joista muutama vaikutti muhun syvemmin kun muut. Ja joka taas kasvatti mua ihmisenä.

Esim. mun luokanvalvoja sai mun hermot kireelle ja monen koulupäivän jälkeen vitutuskäyrä oli aivan huipussa. Kyse oli siitä, että meillä oli tän opettajan kans niin erilainen huumori, ajatusmaailma ja käsitys asioista ja siitä miten asioiden pitäis mennä. Mutta oli siinä jotain hyvääkin, opin kattomaan asioita laajemmin ja kehityin valokuvaajana mielestäni paljon ton vuoden aikana (opiskelin siis media-assistentiksi)

     Rakkaudesta opin sen verran, että kannattaa arvostaa sitä mitä sulla on ja antaa kaikkes sille, ennenkun sä menetät sen kaiken. Et tuu saamaan sitä nimittäin enään koskaan takasin, ainakaan samanlaisena.

     Kirjoitin maanantaina 11. päivä koulun eropaperit. Keskeytin mun opinnot. Siinäkin otin riskin, mut veikkaan, et se on mulle parasta kaiken sen jälkeen mitä kauhajoella koin. Joskus vaan pitää ottaa aikaa itelleen ja korjata ittensä, ennenkun voi jatkaa eteenpäin.

     Entä jos mitään noista mulle suurista asioista mitään ei ois tapahunu? Entä jos mun elämä olis ollu tasasen tylsää? Kaikki toi kasvatti musta tämmösen vahvan naisenalun mikä nyt oon ja oon tavallaan onnellinen niistä iloista ja käsittämättömän suurista suruista mitä sain kokee. 

Ei tokikaan aina voi tuudittautua kohtaloon. Joskus sille pitää antaa vähän vauhtia. 

Oon kyllä välillä yks niistä ihmisistä jotka vaan istuu päivästä toiseen kotona ja odottaa, että jotain tapahtuis ja valittaa sitten muille, että kuinka elämä on niin tylsää.

Sitä voi ottaa itteään niskasta kiinni ja mennä ulos. Tehdä jotain uutta joka ehkä vähän jopa laittaa pelottamaankin. Nykyään mun mielestä monet vaan istuu ja odottaa, että joku tulis hakemaan sieltä kotoa ulkomaailmaan.